On yllättävää, että viime päivien vakavissakaan pohdinnoissa koulukiusaamisesta ei ole kiinnitetty huomiota lainkaan siihen, että suomalaisen oppivelvollisuuskoulun toiminta on 1990-luvulta lähtien perustunut kansainvälisesti katsoen äärimmäisen väljään sääntelyyn. Kaikki vastuu on siirretty opetuksen järjestäjälle, useimmiten kunnalle. Omavalvonta, informaatio-ohjaus ja itsesääntely eivät kerta kaikkiaan riitä takaamaan oppivelvollisten perusturvallisuutta ja -oikeuksia. Käytännössä kouluja ei valvo kukaan. Jopa tutkinnan aloittamisen käynnistävän hallintokantelun tekeminenkin on delegoitu kiusatun oppilaan vanhemmille.

Olemme kuukausi sitten Yhteiskuntapolitiikka -lehden 2/2024 artikkelissamme ehdottaneet, että tarvittaisiin aivan uusi oppilasturvallisuuslaki. Uudessa laissa tulisi kiteyttää oppilasturvallisuuden kannalta tärkeimmät tekijät ja määritellä, miten ja millä mekanismeilla opetuksen järjestäjä ja koulun johtaja huolehtivat vastuistaan ja miten toimintaa valvotaan, seurataan ja mitataan sekä minkälaisia sanktioita laiminlyönneistä seuraa.

Monet opettajat ovat epäluuloisia tällaisen lain tarpeellisuudesta. He pelkäävät sen sysäävän ison yhteiskunnallisen ongelman koulun syliin, kuten niin usein meillä on tapana. He ajattelevat tällaisen lain syyllistävän opettajia jälleen kerran ja perusteetta. Opettajien epäluulo on perusteltu, sillä erityisesti viime vuosikymmeninä koululle ja opettajille on asetettu vastuita ja velvoitteita, jossa ”vain taivas on rajana”, kuten Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan tilaamassa selvityksessä todetaan. Luokkahuonetodellisuudesta on tullut päättäjille täysin vieras käsite.

Oppilasturvallisuuslakia on hyvä verrata vastaaviin aikuisia suojaaviin lakeihin kuten potilasturvallisuuslaki, tuoteturvallisuuslaki ja työturvallisuuslaki. Ei niiden säätämisessä ole kyse siitä, että lääkärit olisivat epäluotettavia, tavarantuottajat petollisia ja työnantajat tahtoisivat työntekijöilleen pahaa. Kyse on siitä, että yksilöä pyritään suojelemaan tilanteissa, joissa he muuten olisivat jonkun instituution hyvän tahdon varassa.

Koululaiset ovat monessa mielessä aikuisten johtaman kouluinstituution armoilla. Joka päivä tuhannet lapset ja nuoret joutuvat Suomessa julmuuden kohteeksi, jolle on vaikeata löytää vertailukohtaa aikuisten maailmassa. Koulussa lapsi tai nuori joutuu päivästä toiseen palaamaan kouluun oppivelvollisuuden velvoittamana – mahdollisesti jopa kiusaajansa viereen istumaan.

Suomen perustuslain mukaan ”[j]okaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen (7 §) ja ”[j]ulkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu” (19 §).

Lapsen oikeuksien julistus (1924 ja 1959) ja sopimus (1991) koskevat jokaista alle 18-vuotiasta henkilöä. Sen mukaan ”[S]opimusvaltiot sitoutuvat takaamaan lapselle hänen hyvinvoinnilleen välttämättömän suojelun ja huolenpidon … Tähän pyrkiessään sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin lainsäädäntö- ja hallintotoimiin.”

Yksittäinen opettaja on yhtä voimaton kuin yksittäinen työnjohtaja työturvallisuuden edistäjänä. Vasta rehtorin johdolla luotu ja aikuisten arvovaltaan nojaava kiusaamisen kieltävä yhteisöllinen toimintakulttuuri luo opettajalle toimintaedellytykset. Helsingin Sanomat haastatteleman rehtori totesi (4.12.2020): ”Kiusaamista ja samoin koulukiusaamista on ollut aina ja tulee olemaankin, niin ikävältä kuin se kuulostaakin. Minusta olisi sinisilmäistä väittää muuta.”

Myös elinkeinoelämässä törmätään tilanteisiin, joissa johtaja toteaa, että ”ainahan niitä tapaturmia sattuu, teit mitä tahansa”. Molemmissa aliarvioidaan johdon vaikutusvaltaa ja vastuuta eikä näillä työpaikoilla työturvallisuuden paranemiselle ei ole mitään edellytyksiä. Tällaisissa kouluissa ole myöskään toivoa kiusaamisen nollatoleranssista.

Oppivelvollisuuskouluille ja koulujen henkilökunnalle on myös taattava riittävä valta, resurssit ja työkalut turvallisuuden varmistamiseksi ja työrauhan edistämiseksi. Koulujen turvallisuuden edistäminen ei ole kustannus vaan tärkeä investointi sekä inhimillisesti että taloudellisesti.  Uusi laki on välttämätön, jotta vajaavaltaisille oppivelvollisille voitaisiin vähitellen taata sama oikeushyvä kuin aikuisillekin.

Myös opettajien oikeusturvan kannalta on tärkeää, että he tietävät tarkkaan, mitä heiltä edellytetään. Lainvalmistelussa tulee kuulla paitsi oppilaita ja heidän vanhempiaan myös käytännön koulutyötä tekeviä. Vain viisas laki on hyvä laki.

Hannu Simola, täysinpalvellut koulutussosiologian ja -politiikan professori, kasvatustieteen tohtori, Vantaa

Antti Simola, täysinpalvellut turvallisuusjohtamisen asiantuntija, tekniikan tohtori, Hämeenlinna

Anna Kronlöf, täysinpalvellut laadunvarmistuksen asiantuntija, tekniikan tohtori, Helsinki