Johtajien tähtitieteellisiä palkkoja ja muita palkkioita perusteellaan usein mm. suurien ja kauaskantoisten päätösten teon vaatimuksilla ja suurilla riskeillä. Tässä yhteydessä on mielenkiintoista tarkastella suomalaisten johtajien kaikkien aikojen pahimpia bisnesmokia. Eräs määritelmä bisnesmokalle on, että se voi olla yksittäinen päätös, joka osoittautuu epäonnistuneeksi, tai kokonainen kehitystrendi, joka voi koostua useista virhepäätöksistä.
Ehdottomaksi ykköseksi Suomen taloushistoriassa nousee teleyhtiön Soneran Saksasta ja Italiasta vuonna 2000 ostama ”pelkkää ilmaa” 4,3 miljardilla eurolla. Päävastuullisina olivat Soneran silloinen toimitusjohtaja Kaj-Erik Relander sekä yhtiön hallitus. Reilussa vuodessa varakas ja kansainvälisesti lupaava tele- ja pörssiyhtiö oli muuttunut saneerattavaksi ja konkurssin rajalla hoippuvaksi kriisiyhtiöksi.
Tappion maksajina ovat pääosin olleet suomalaiset veronmaksajat, sillä rahat otettiin heidän omistamansa yhtiön kassasta, Relander sai vielä jatkaa huippupalkalla ja eduilla hallituksen puheenjohtajan neuvonantajana. Relander tuomittiin sittemmin törkeään viestintäsalaisuuden rikkomisesta kuuden kuukauden ehdolliseen vankeustuomioon.
Toiseksi suurimmaksi bisnesmokaksi nousee Stora Enso Amerikan-valloituksellaan vuonna 2000. Stora Enso teki surkean yrityskaupan ostamalla yhdysvaltalaisen huonokuntoisen Consolidated Papers -yrityksen selvästi ylihintaan 4,9 miljardilla eurolla. Taloussanomien laskelmien mukaan Amerikkaan katosi jopa viisi miljardia euroa. Pahinta oli, että miljarditappiot pimitettiin kirjanpidossa.
YLE esitti kesällä 2013 oivallisen ruotsalaisen STV:n dokumentin: Stora Enson tuplakirjanpito? Ohjelmassa kuvataan laajasti, kuinka iso yhtiö suorastaan manipuloi kirjanpitoaan peitelläkseen tappioita ja voidakseen edelleen jakaa laittomia osinkoja osakkeenomistajille, vaikka jaettavaa ei tosiasiassa ollutkaan. Ohjelmassa kuvataan myös, kuinka väärinkäytöksen esiin nostanut englantilainen kirjanpitäjä savustetaan ulos talosta.
Vastuun kaupasta kantaa Stora Enson silloinen toimitusjohtaja Jukka Härmälä ja yhtiön hallitus. Stora Enso maksoi toimitusjohtaja Jukka Härmälälle jättimäiset edut, vaikka yhtiö kadotti Amerikkaan nuo karmaisevat viisi miljardia euroa. Härmälä jäi eläkkeelle vuonna 2007 ja nostaa eläkettä 57 000 euroa kuukaudessa, mikä lienee edelleenkin on Suomen ennätys.
Miksi esitellä ja kaivella vanhoja asioita? Ehkäpä niistä voitaisiin oppia jotain. Yleensä bisnesmokista on saatavissa vähän tietoa. Tavallisestihan niitä pyritään piilottelemaan, kuten Stora Enson tapauksessa tehtiin. Jotkin niistä sitten pääsevät julkisuuteen sattumalta. Stora Enson tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että siinä kirjanpitoa ja vuosikertomusta vääristeltiin, vaikka järjestelmä on luotu juuri sen takia etteivät laittomuudet olisi mahdollisia.
Ovatko pörssiyhtiöiden johtajien poskettomat korvaukset olleet siunauksellisia osakkeenomistajille? Onko ns. osakkeenomistajien edun maksimointi tullut tiensä päähän? Ammattijohtajat hyötyvät voittojen ahnehtimisesta, sillä he omistavat itse paljon osakkeita osakeoptioidensa kautta. Voittojen maksimointiin päästään esimerkiksi jatkuvilla kustannusleikkauksilla ja investointeja karttelemalla. Osakkeenomistajat omistavat yrityksen lain silmissä, mutta he ovat yrityksen sidosryhmistä kaikkein vähiten kiinnostuneet yrityksen pitkän aikavälin elinmahdollisuuksista.
Osakkeenomistajat voivat nimittäin jättää yrityksen milloin tahansa. Osakkeenomistajilla ja johdolla on ollut siten yhteinen intressi lyhytnäköisiin voittojen ja osinkojen jakoon. Muiden sidosryhmien, kuten henkilöstön ja tavarantoimittajien tilanne on aivan toisenlainen. Tästä ylenmääräisestä ahneudesta ja siitä seuranneesta moraalikadosta edellä kuvatut tapaukset ovat valaisevia esimerkkejä.
Tutkijat ovat nykyään laajasti sitä mieltä, että aika on ajanut osakkeenomistajien voiton maksimoinnin ohi. Yrityksen pitkäjänteinen yhteiskunnallinen vastuu on nousemassa keskiöön. Yhteiskunnan ja ympäristön ongelmat ovat johtaneet siihen, että yritysten on pakko olla mukana ratkomassa maailman ongelmia. Tässä on kyse liike-elämän poliittisesta legitimiteetistä, yleisestä hyväksyttävyydestä. Ei tämä mitään uutta ole. On hyvä muistaa, että monet pienet ja keskisuuret yritykset ovat koko ajan toimineet vastuullisesti. Ne ovat lujemmin kiinni yhteisössään, joten niiden on järkevää huolehtia työntekijöistään, asiakkaistaan ja ympäristöstään. Myös suuryritysten olisi aika ottaa tämä esimerkki ja haaste vakavasti. Yritysjohdon palkitsemisen tolkullistaminen olisi merkki tämän yhteiskuntavastuun vakavasti ottamisesta.
Antti Simola
Tekniikan tohtori
Hämeenlinna
