Ystäväni soitteli ja valitti köyhyyttään ja kipeyttään. Hänellä oli kova huoli tulevaisuudesta: jo nyt on tiukkaa rahasta, joka ei tahdo riittää ruokaan eikä lääkkeisiin. Entä sitten vielä vanhempana? Hän kyseli minun tilannettani – kuka minut vammaisen vanhuksena hoitaa?

Totesin, että olen säästänyt koko ikäni, ja arvelen viettäväni viimeiset vuoteni hoivakodissa. Se on todennäköisesti jonkin monikansallisen yrityksen omistama, ja pääosa henkilöstöstä on ulkomaalaistaustaista. Hoiva ei ole halpaa, vaan siihen menee eläkkeeni lisäksi työvuosien säästöjä.

Mutta miten pärjää vanhana ihminen, joka on jo vuosia ollut työkyvyttömyyseläkkeellä? Koska työvuodet ovat jääneet vähiin, niin eläkekin on vähäinen. Perinteiset vanhainkotipaikat katoavat, sillä kunnat yksityistävät palvelujaan ja vanhusten laitoshoitoa korvataan palveluasumisella. Palveluasumisessa ei päde sääntö, että asukkaalle pitäisi jäädä eläkkeestä jotain käteenkin.

Suomi kulkee kohti amerikkalaistyyppistä yhteiskuntaa, jossa jokaisen odotetaan pitävän huolta itsestään. Toki kirkko ja hyväntekeväisyysjärjestöt voivat auttaa pahimpaan pulaan joutuneita. Enää ei voida puhua suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa kunnat ja valtio huolehtivat asukkaistaan ja turvaavat heidän vanhuudenpäivänsä. Tulevaisuus näyttää synkältä: elävätkö silloin köyhät vanhukset armopalojen varassa?

Pirjo Virtanen